Rikun työn alku

Tein seitsemän vuotta töitä ilmavoimien hävittäjiin, koulutin hävittäjälentäjiä ja tein tietokoneohjelmia. Sukulaiset pyörittelivät päätään ja moni epäili, kun lähdin insinöörityöstä ja jäin perheeni kanssa ihmisten kannatuksen varaan. Mutta Hän, joka kutsui, on ollut uskollinen. Jeesus avasi ovet. Omat suunnitelmat saivat jäädä ja taivaalliset suunnitelmat kävivät toteen. Ihmeellinen johdatus elämässä jatkui. Rakastuin Suomen nuoriin. Muistan, miten vuosia sitten luin Raamatusta (Ps. 110:3): "Altis on sinun kansasi sinun sotaan lähtösi päivänä; pyhässä asussa sinun nuori väkesi nousee eteesi, niin kuin kaste aamuruskon helmasta." Nuorisoherätys laskettiin sydämeeni kytemään.

Noin 15 vuotta sitten katselin eräänä perjantai-iltana ikkunastani, kun nuoret hoipertelivat nauraen ja kikattaen kohti kaupungin keskustaa. Rohkaisuryyppyjä oli otettu, vaikka ikää joillakin oli vasta 11 vuotta. Tunsin kummallista murhetta ja puristusta rinnassani. Tulin levottomaksi. Itketti. Ihmettelin, että mikä minua vaivaa. Olin kuin Mooses erämaassa, joka paimensi lampaita, mutta eräänä päivänä Jumala ilmestyi hänelle palavassa pensaassa. Nyt minun palava pensaani roihusi silmieni edessä. Jumalan ääni puhui pensaasta:
    - Riku, vihollisen joukot valtaavat kaupungin katuja. Ihmiset eivät enää näe eteensä. Maailman pimeys on sokaissut heidät. Nuoret vaeltavat kaupunkisi kaduilla tyhjinä ja eksyksissä. Viikonloppukänni on heidän lohtunsa. Kuka näyttäisi heille minun valoani? Mitä sinä teet?
Putosin polvilleni. Jumalan pyhyys ympäröi minut.
    - Riisu kengät jalastasi, sillä paikka, jossa seisot on pyhä. Minä olen nähnyt lasteni hädän maailmassa. Minä lähetän sinut kertomaan heille minusta - rakkaudestani ja voimastani.
    - Herra, mikä minä olen menemään? En osaa. Mitä minä sanon ihmisille?

Palava pensas liekehti edessäni, en päässyt pakoon. Jumalan tuli paljasti kaiken. Painoin päätäni lattiaan ja itkin. Itkin omaa kurjuuttani ja Jumalan rakkautta minua heikkoa kohtaan. Sydämessäni tapahtui jotakin sellaista, mitä ei vain sanota vaan todella tarkoitetaan. Ymmärsin käyväni kohti valintaa: annanko itseni kokonaan vai jatkanko puolisydämistä vaellustani?
    - Jeesus ota minut kokonaan. Ota kaikki. Tee mitä haluat, vie minne tahdot. Anna kaikki anteeksi. Jeesus ... ota ihan kaikki. Jeesus ... Kelpaanko minä?
    - Mikä sinulla on kädessäsi?
Mooses vastasi: "Sauva". Minä vastasin Herralle:
    - Kitara. Muuta minulla ei Herra ole.
    - Ota kitara ja Raamattu, muuta et tarvitse. Minä olen sinun kanssasi, sanoi hellä ääni syvällä sydämessäni.Herra lähetti matkaan nuorten maailmaan.
    - Ole minun sanansaattajani ja vie minun rakkauttani ja voimaani lapsilleni. Minä haluan kastaa lapseni Pyhällä Hengellä.
Siitä ylös noustessani tunsin, että jotakin oli tapahtunut. Uusi lehti oli kääntynyt, uusi alku. Olin astunut taivaalliseen suunnitelmaan.

Kadulle ...

Eräänä iltana tämän jälkeen en voinut enää vastustaa, vaan vedin nahkatakin päälle, tennarit jalkaan ja lähdin Nokian yöhön. Vaimoni Helena tiesi, mistä oli kysymys ja hän kävi omaa luovutustaisteluaan.
    - Riku, ole varovainen!
Yritin hymyillä, mutta tiesin, että olin astumassa epävarmoille poluille, öisille kaduille. Nyökkäsin vaimolleni.
    - Mene vaan nukkumaan. Iankaikkiset käsivarret pitävät meistä huolta.
Otin kitaralaukun käteeni ja painoin oven kiinni. Askeleeni kaikuivat hiljaisessa porraskäytävässä vähemmän mukavasti. Epäusko hiipi ajatuksiin.
    - On tämäkin aika lähteä ulos, kello on jotain puoli yksitoista. Mitähän tästäkin tulee?
Katselin kerrostalomme ikkunoita kävellessäni auton parkkipaikalle. Toiset viettivät mukavaa perheiltaa. Katseeni osui kolmannen kerroksen ikkunaan, tuttu hahmo katsoi perääni. Raamatun sana tuntui niin todelta: "Sillä joka tahtoo pelastaa elämänsä, hän kadottaa sen, mutta joka kadottaa elämänsä minun tähteni, hän löytää sen."
    - Mutta Jeesus, tämä tekee kipeää ... tämä elämänsä kadottaminen.
Käynnistin auton.
    - Onko tässä mitään järkeä? Mitä minä tuolla kadulla teen? Ei kukaan ole kuitenkaan kiinnostunut.
Mutta Jumala halusi näyttää minulle jotakin. Kadulla oli elämä vauhdissa täydellä teholla. Pysäköin auton kadun varteen ja lähdin katselemaan ympärilleni. Rukoilin.
   - Jeesus, mitäs minä nyt teen?

Kuin vastaukseksi kuulin läheisestä puistosta meteliä ja suuntasin askeleeni sinne. Löysäsin nahkatakkini vetoketjua ja yritin olla rennon näköinen, vaikka sydämeni jyskytys varmasti kuului muutaman metrin päähän. Puisto oli melko pimeä ja vain muutama lyhty valaisi kävelytietä. Kolme-neljäkymmentä nuorta pyöri pienissä ryhmissä. Pullo kiersi. Lähestyin yhtä ryhmää.
    - Moi! Miten menee? sanoin tuttavallisesti.
    - Tä? Kuka sä oot? Mitä sää täällä teet?
    - En tiedä, voisin vaikka laulaa jotain, mulla on kitara tossa lähellä autossa.
    - Osaaks sää muka soittaa? Käy hakeen.
    - Ne voi kyllä sit olla esimerkiksi riparilauluja, haittaako se.
    - Ei haittaa, hae se kitaras ny.
Porukka todellakin odotti, vaikka luulin heidän häipyvän. Muistakin ryhmistä valui uteliaita ympärillemme. Huokailin ylöspäin ja asettelin kitaran hihnaa käsi vapisten. Mitähän tästäkin tulee?
    - Onko tää tuttu: "Tunnen suurta Jumalaa vain vähän, hän on juuri minut löytänyt ... Sydän kun auki on, sinne Jeesus tekee asunnon ..."
    - Hei, toi oli meidän konfirmaatio-laulu. Aloita alusta.

Kymmenkunta nuorta lauloi täyttä kurkkua mukana. Toiset kännissä ja vähän nuotin vierestä, mutta kyllä ääntä riitti. Olin aivan ihmeissäni, eikö minulle naureta, eikö kukaan pilkkaa. Ei. Joukko ympärillämme kasvoi. Monet olivat todella innoissaan. Näin kasvoilla herkkiä ilmeitä, monella muistuivat riparin koskettavat lauluhetket mieleen. Äkkiä jostain porukan keskeltä työntyi käsi, joka tarttui kitaran kieliin ja veti niistä. Isokokoinen kaveri virnisti edessäni kännipäissään.
    - Kuka sä oot? Joku jeesuslainen vai?
    - Ala vetää Jari, me halutaan laulaa, huusi joku.
    - Jätä tää kaveri rauhaan, jatkoi toinen.
Kaveri lähti päätään puistellen pois. Olimme päässeet laulun kolmanteen säkeistöön, kun sinivalkoinen auto ajoi puistoon. Taskulampulla näytettiin kasvoja ikkunasta. Kävelin auton luokse. Poliisi veivasi ikkunan auki. Minä nieleskelin vaikeana. Viedäänkö nuorison villitsijä takapenkille kuulusteluun, koska minulla ei ole mitään virallista lupaa.
    - Me vähän lauleskellaan. Kuulun ihan tohon seurakuntaan vaan.
    - Jaha. Siltähän se kuulostaa. Tultiin katsomaan, että mikä meteli täältä kuuluu.
    - Pitäisikö meidän olla hiljaa ja lopettaa.
    - Noo ... ei. Teillä näyttää olevan ihan reipas meininki. Kyllä maailmaan meteliä mahtuu. Mieluummin näin, kuin jollain toisella tavalla. Pidä nuoret täällä, niin eivät ehdi tekemään pahojaan.
Auto lähti ja me lauloimme.
    - "Sydän kun auki on, sinne Jeesus tekee asunnon, tänään Häneen uskon, näen aamuruskon, päivä sarastaa ..."

Kutsu vahvistuu

Sain käsiini pastori David Wilkersonin englanninkielisiä puhekasetteja. Jumalan tuli ja rakkaus paloivat tämän miehen puheissa. Laitoin usein korvalappustereot korviin ja kuuntelin tiskatessa, siivotessa, kävellessä, työmatkoilla ja aina kun vain pystyin.
    - Riku, Riku ... RIKU!
    - Tä? Mitä Helena sanoit?
    - Mä heitän kohta sun lappus ikkunasta pihalle ja kasetit perässä. Sä et kuule koskaan mitään, jos sulle puhuu.
Sydän vain kaipasi enemmän ja enemmän Jumalan rakkauteen ja voimaan. Minua valmistettiin Jumalan suunnitelmiin. Jumalan tuli poltti sisälläni. Eräänä talvena Nokian seurakuntakeskuksessa puhui messiaaninen juutalainen. Kesken puheensa hän kohotti kätensä ja sanoi tulkin välityksellä minulle.
    - Näin sanoo Herra: Sinä ja sinun perheesi tulette palvelemaan Herraa. Herra on johdattava sinua kaikessa. Sinä tulet auttamaan minun kansaani. Olet evankelista täällä ja muualla. Ole rohkea.
Muutamia kuukausia tämän jälkeen olin eräässä tilaisuudessa laulattamassa ylistyslauluja, kun illan puhuja rukoili alkurukouksen, jossa tuli profetia.
    - Sinun laulusi kaikuvat maan äärissä ja Herra tulee käyttämään sinua. Nämä tapahtuvat pian, sillä aikaa on vähän.
Tilaisuuden väliajalla illan puhuja tuli luokseni ja kysyi, tunnistinko profetian, että se oli minulle.

Tuskani kasvoi päivä päivältä. Sydäntäni puristi hätä nuorista. Ovet kouluihin olivat auki ja kiersin lähiseudun kouluissa. Otin palkattomia vapaita ja yritin vastata pyyntöihin, joita kouluista tuli. Merkitsin insinöörityössä listaani miinustunteja koko ajan enemmän. Kerran oli mentävä hiihtolomaksikin töihin, koska miinustunteja oli liikaa tehdä ylitöinä takaisin. Vuodet kuluivat. Koko ajan odotin Jumalan seuraavaa siirtoa. Mitään näkyvää ei kuitenkaan tapahtunut. Jatkoin insinöörityötä, jossa vaatimukset vain lisääntyivät. Ristiriita sisimmässäni kasvoi. Missä on minun paikkani?

Sitten Nokialta löytyi ristiinnaulittu musta kissa metsästä. Ristin juurella oli poltettu uskonnollista kirjallisuutta. Nokian paikallislehti teki asiasta jutun, missä oli valokuva kissasta ristillä. Myös Nokian hautausmaalla tehtiin ilkivaltaa ja varkauksia. Yläasteen oppilaat olivat samoihin aikoihin alkaneet harrastaa spiritismiä ja se oli toiminut. Heille oli tullut voimakkaita kokemuksia ja pelkoja. Opettaja kutsui minut kouluun puhumaan oppilaille. Nuorten maailma avautui silmieni eteen jatkuvasti enemmän.

Näin koko ajan, miten nuoret kouluissa ja kadulla ottivat ihmetellen vastaan Jumalan rakkauden kosketusta. Olin nähnyt jo melkein viisi vuotta, mitä Herra teki koulumaailmassa. Miksi kukaan muu ei näe, miksi kukaan ei halua lähettää? Katkeruus nautiskelevaa kristillisyyttä kohtaan kasvoi. Eikö kukaan ole kiinnostunut hukkuvista sieluista?
    - Kuinka kauan vielä Herra? Koska päästät vapaaksi?
Eräänä päivänä, kun olin työpaikalla, ystäväperheen äiti soitti:
    - Riku, sinulle ja perheellesi pitää muodostaa kannatusrengas. Jumala on kutsunut meitä aloittamaan työn.
Se oli kuin pommi. Vuosien odotus ja ihmettely tuntui päättyvän yksinkertaisella tavalla. Näin oven avautuvan edessäni. Viimeinen koetus oli kuitenkin vielä edessä.

Damaskon tiellä ...

Aamurukouspiirissä keväällä 1994 tuli sana erään ystävän kautta minulle ja vaimolleni: "Minä kohtaan teitä, niin kuin Paavalia Damaskon tiellä!" Pian tämän jälkeen törmäsimme eri yhteyksissä kolme kertaa johonkin, mikä liittyi suoraan Damaskon tiehen. Ihmettelimme tätä kovasti, kunnes eräänä aamuyönä varttia vaille kolme, tasan kaksi kuukautta aamurukouspiirin jälkeen, alkoi tapahtua.

Lapset olivat mummulassa hoidossa ja olimme päässeet lähtemään Savonlinnaan pitämään eri seurakuntiin kokouksia. Lähtiessämme Savonlinnasta kohti Nokiaa sanoin ystäville:
    - Jumala puhuu meille monella eri tavalla, mutta useinkaan emme pysähdy kuuntelemaan.
Minä ajoin ja Helena istui vieressä sekä nuori aviopari takana. Juttelimme leppoisasti viikonlopun kokemuksista, kun tielle tuli jänis, johon ei kuitenkaan osuttu. Pian kaksi kuollutta jänistä oli tiellä.
    - Mikä ihme täällä on menossa, kyseli Helena ääneen.
Kohta tien yli juoksi mäyrä. Jarrutin – ei osuttu. Saavuimme jo Lahden kaupungin alueelle, kun äkkiä tien yli meni kissa – ei osuttu. Jatkoimme matkaa. Metsästä ilmestyi pöllö aivan tuulilasin eteen – ei osuttu. Aivan käsittämätöntä. Katselimme toisiamme hämmästyneinä. Rukoilin ohimennen.
    - Rakas Taivaan Isä, olet näyttänyt meille jo monta eläintä. Se suurin on näkemättä, jätettäisiinkö se väliin? Isä, ei hirveä.
   - Eikä norsujakaan, sanottiin takapenkiltä iloisesti.
En kuitenkaan pysäyttänyt autoa ja kysynyt totisessa rukouksessa, että miksi näin monta eläintä on ollut jäämäisillään auton alle. Matka jatkui, meillä oli hyvä olla. Kolmesataa kilometriä on takana ja enää reilu puolituntia kotiin.

Kangasalan ja Pälkäneen rajalla hirvi-liikennemerkin kohdalla se tapahtui. Hirvi tuli vasemmalta. Auton nopeus oli noin 100 km/h. Ei ollut mitään tehtävissä. Jarrutin. Auto liukui oikealle. Kuului rysäys. Tuulilasi rikkoutui hirven pään osuessa lasin yläreunaan. Etuovi iskeytyi lommolle, sivulasit naarmuuntuivat sivupeilin irrotessa ja jäädessä hirven ja auton väliin. Takaovi sai kolhuja ja antenni vääntyi. Auto heittelehti voimakkaasti eteenpäin. Ohitimme hirven, sekunnin murto-osa erotti meidät kuolemasta tai pahasta loukkaantumisesta. Auto oli jatkamassa matkaansa oikealle neljän metrin loivaan pudotukseen pellolle. Auton oikea etupyörä painautui jo pientareen hiekkaan. Silloin jotakin tapahtui. Äkkiä autoa töytäistiin oikealta. Jarrutusjälki pientareen hiekalla päättyi kesken. Auto hypähti takaisin tielle ja heittelehti 200 metrin ajan voimakkaasti, kunnes sain sen pysähtymään. Enkeli seisoi oikealla ja siirsi auton takaisin tielle, muuta selitystä ei ole. Takapenkiltä kuului hysteeristä itkua. Käteni vapisivat. Katsoin Helenaa.
    - Damaskon tie!
Tiesimme, ettei hiuskaan päästämme katoa Taivaallisen Isämme tietämättä. Pyhä Jumala puhui selvää kieltä ja vahvisti kut­sunsa – palvelkaa minua! Kaksi viikkoa hirvikolarimme jälkeen, kun oma autoni oli korjattavana, olimme perheen kanssa palaamassa kaupungilta appiukon autolla. Kello oli kahdeksan kauniina keväisenä iltana. Oma hirvikolari ei tuntunutkaan enää niin ihmeelliseltä. Joku enkeli muka tien vieressä. Kaikkea sitä sattuu.
    - Mikä tuo on?
Helena osoitti edessä olevaa harmaata möykkyä tiellä.
    - Se on kuollut hirvi ja verta asfaltilla. Mutta missä auto on?

Ajoimme pari sataa metriä eteenpäin. Poliisiauton vilkut näkyivät tie vieressä. Nuori tyttö piteli verta vuotavaa päätään. Oikealla, syvällä metsässä, oli useita puita katkenneena ja uusi mersu romuna. Pientä lasta pidettiin ojanpohjalla sylissä. Ambulanssi tuli meitä vastaan. Pala nousi kurkkuun. Ajoimme hiljaa kotipihaan. Jumalan pyhyys laskeutui yllemme. Tuntui kuin maa olisi vapissut.
    - Riku, minä tarkoitan mitä minä puhun!
Painoin pääni.
    - Herra, anna anteeksi epäuskoni. Herra, sinä tiedät paremmin. Vie miten ja minne tahdot.
Pian tämän jälkeen Nokian kirkossa tuli yllättäen todistamaan vanha mies, kokenut evankelista.
    - Viisikymmentä vuotta sitten menin firmani pomon puheille ja irtisanoin itseni. Jumala kutsui minut työhön. Ei minulla ollut muuta kuin lupaus, että Herra pitää huolta. Hän on pitänyt lupauksensa. Sanon tämän nöyrästi, mutta minulla on ollut sijoitusvaikeuksia.
Tunsin vajoavani kirkon kokolattiamaton alle epäuskoni kanssa. Tämä oli Jumalan puhetta suoraan minulle. Vanha mies kysyi minulta, joka juonsin iltaa, että voiko hän rukoilla ihmisten puolesta tilaisuuden jälkeen.
    - Totta kai, vastasin, siunaamme sinut vielä vaikka tähän rukoustehtävään.

Tämä noin kahdeksankymppinen vanha evankelista heittäytyy kasvoilleen lattialle. Olen aivan mykistynyt. Hänen päänsä on minun kengänkärkieni kohdalla, kun rukoilin hänen puolestaan.
   - Herra siunaa tätä uskollista palvelijaasi, voitele hänet tehtävään. Aamen.
Papparainen nousee ylös. Ottaa minua olkapäistä kiinni ja rukoilee.
    - Herra Jeesus, ota tämä nuori veli käyttöösi. Anna hänelle kaikki se, mitä minulle antaisit. Herra anna se kaksinkertaisesti. Herra sinua siunatkoon. Aamen.
Sydämeni hakkasi. Heti seuraavana maanantaina marssin osastonjohtajan puheille ja irtisanoin itseni insinöörityöstä. Viiden vuoden odotus päättyi.
    - Korkein kutsuu työhönsä. Nyt on mentävä Hänen palvelukseensa ...
Jälkeenpäin tajusin, että se päivä, jolloin Jumala irrotti virallisesti pois insinöörityöstä, oli päivätty irtisanoutumistodistukseen niin, että ensimmäinen päivä virallisesti evankelistana oli heinäkuun 31. päivä. Heinäkuun 31. päivä 1994 oli myös päivä, jolloin Pohjoismaiden kuuluisa evankelista Frank Mangs kuoli. Sama päivä, jolloin minua siunattiin taivaasta voimakkaasti evankeliumin työhön. Suuri Jumala näkee kaiken. Kun joku vanha Herran palvelija, joka oli taistellut taistelunsa, siirtyi taivaan kotiin ja laski soihtunsa kädestään, joku nuori evankelista jossain Suomessa tarttui tulisoihtuun ja aloitti työn. Jumalan taivaassa asiat tapahtuvat tarkasti. Hän ei tee virheitä.